Kaikessa lyhykäisyydessään starttitila oli seuraava: lapsettomaksi tuomittu - yllätysraskaus - lähes 'pakkoabortti' - pitkä sairaalajakso - alle kilon Sintti - lisää sairaalaa - koti. Mausteina tuohon sitten parit Koirat, pientä masennusta, perussairauden komplisoituminen ja ankara miettiminen että minkäslainen tulevaisuudenkuva tässä rakennellaan ku entiset suunnitelmat hajos palasiksi tuuleen. Uudet suunnitelmat on tehty ja niitä ollaan toteuttamassa esteistä, vastamäestä ja muista onkelmista huolimatta. Mua ei kukaan saa lannistumaan, ei saa, saa, saa luovuttamaan,, Tukipilarina kaiken keskellä (jälleen) Koirat sekä Elämäni Mies. Ja se pieni Sintti, josta kasvoi Tonnikala! <3

Sintti ilmoitti tulostaan Eräänä Kesäsunnuntaina nostattamalla lämpöä, ankaran 15-viikon oksennusputken alkamisella ja IkiVäsyllä. Ehkä yksi Elämäni Onnellisimmista Päivistä.. Tosin siitä alko myös elämäni suurimmat huolet ja murheet. Perussairauden vuoksi oli edessä jatkuvaa lääkäreissä juoksua. Raskausviikolla 6 alettiin esittelemään aborttia Ainoana Vaihtoehtona - eihän tälläsillä riskeillä voi ketään pitää raskaana. Eipä sopinut meidän suunnitelmiin. Päivä kerrallaan kohti Sintin Elinkelpoisuutta ja omien elinten  totaalisulkeutumista.. 4 päivää vaille Elinkelpoisuutta tuli Hätä (tähän saakka olin onnistunut esittämään parempivointista kuin olinkaan mutta enää ei pystynyt tutkimustuloksia huijaamaan), viittä vaille abortti (taas) ja sairaalapetiin muutto. Taistelua kahden hengen edestä viikko toisen perään. Lopulta Sintti repäistiin vauhdilla maailmaan raskauden viimeisen kolmanneksen kynnyksellä. Sintti asui Avaruuspussissa ja Terraariossa ja siitä kasvoi Letkuja. Se oli pieni, ja punainen, ja kauhean kiukkuinen.. Ja sitä ois pitäny Rakastaa enemmän kuin vielä osasin. Olin eksynyt, peloissani, hämmentynyt, epävarma ja onneton. Nii-in, onneton - minä jonka suurin toive oli juuri toteutunut, minusta oli tullut Äiti. Makasin teholla itsekin katsellen tokkuraisena valokuvaa lapsestani ja odotin että vatsassa tuntuisi Sintin pärskyttelyä. En meinannut uskoa että potkut oli nyt potkittu siinä osoitteessa. Pitääkö tehdä maistraattiin Osoitteenmuutos? Mitä nyt pitää tehdä? Soittelin puhelimella niin paljon kuin The Nurse antoi: "alle kilon.. kai se ihan hyvin tilanteeseen nähden pärjää.. en mä tiedä kun oon nähny vaan kuvan.." Puhelun päälle oksennus ja lääkehuuruinen uni, ensimmäisenä herätessä ja viimeisenä ennen nukahtamista kauhun tunne ja kyselyä Sintistä. Mikä tilanne, koska saan nähdä? Se on Minun Lapseni, ette voi piilottaa sitä multa. Minun! Minun!!!!

Sintti jäi kauas sairaalaan, minut lähetettiin Kotiin. Kotona odotti Koirat - ja Mies. Kaikki tuttu, siis. Miksi sitten tuntui että tämä ei ole enää mikään Koti? En uskaltanut soittaa kuin kerran päivässä kysyäkseni Sintin kuulumisia. Tunsin syyllisyyttä kaikesta mistä kuvitella saattaa. Kotona ei voinut syödä koska kaikki maistui samalta - mikään ei maistunut miltään. Istuin Lehmänä kiinni lypsykoneessa aamusta iltaan ja pakastin Maitoa ja odotin viikonloppuja että päästäisiin Sintin luo - Miehen elämä jatkui samanlaisena kuin ennenkin, työt oli hoidettava. Minäkin halusin muuta ajateltavaa. Jotain tekemistä. Jotain, jonka kokee hallitsevansa, jotain, jota pystyy itse säädellä.. Jotain varmaa ja pysyvää. Sintin luo päästessä ruokalasku kasvoi moninkertaiseksi kotona oloon verrattuna. Ruoka maistui vain Sintin lähellä. Koitti aika, jolloin saatiin Sintti lähemmäs ja päästiin joka päivä elämään yhteistä elämää - vaikka Sintti oli vielä Terraarionsa kanssa muualla yötä. Vihdoinkin uskalsin ruveta laittamaan kotia vauvakuntoon.. Sintin kotiutumisen lähestymisen iloon sekoittui Suurta Surua - piti hyvästellä Koira. Toinen vielä jäi, Se, jonka turkkiin on Surussa, Ikävässä, Epätoivossa ja Pelossa itketty, takerruttu, piilouduttu.. Valopilkkuni. Se, joka piti minua kiinni normaalielämässä. Vei minua ulos eikä päästänyt vajoamaan liian syvälle Surun Suohon. Se, joka vahti minua kuin haukka kotona eikä päästänyt silmistään. Se, joka on toinen Lapseni, jota en koskaan saanut.

Tuli päivä kun Sintti tuli kotiin. Piti antaa lisärautaa, lisärasvaa, lisäenergiaa, lisämaitoa, sitätätätuota.. Ei kaupan maitovastiketta, vaan Apteekin. Piti käydä Punnituksissa. Piti laskea Maitomääriä. Piti kiinnittää huomiota motoriseen puoleen ja siihen, miten Lasta pideltiin. En muista enää - kaikki on niin sumuista ensimmäisen vuoden ajalta. Itkin kaikkia kauhuja vasta kun Sintti oli jo Kotona ja suurimmat vaarat siis jo ohi. Uskalsin vihdoin Ajatella. Miksi itkin ja olin niin masentunut, olinhan saanut Sintin kotiin, se oli Terve ja Hyvinvoiva, Ainokaiseni jota ei edes olisi pitänyt olla olemassa. Timanttini. Kaikki oli niin erilaista kuin olisi pitänyt - eikä se kotielämä edes vastannut Sairaalaelämää. Uusi, syntymän aiheuttamaa shokkia syvempi tila. Mutta päivät vaihtui toinen toisensa perään ja Sintti kasvoi. Söi ja Paljon! Oppi liikkumaankin. Jotain puheentapaista mölyäkin siitä joskus kuului. Ensimmäinen syntymäpäivä oli nopea notkahdus. Vieraat olivat iloisia ja onnellisia ja Nauroivat, Hymyilivät, ihastelivat Sinttiä joka oli ottanut spurtin ja kasvanut Tonnikalaksi.. Äiti vaan oli täydessä shokissa. Itkin vessassa salaa, kävin tirauttamassa kyyneleitä milloin missäkin. Ja siihen loppui Paha Olo. Seuraavaa päivänä alkoi mieliala nousta ja vihdoin opin nauttimaan lapsestani täysin siemauksin.

Siitä oli Hyvä Jatkaa.